Jokunen sananen viestinnästä

Legendaarinen viestinnän asiantuntija ja emeritusprofessori Osmo A Wiio laati  Wiion lait, jotka kuvastavat viestinnän vaikeutta ja suoranaista tolkuttomuutta.

 1. Viestintä yleensä epäonnistuu paitsi sattumalta.

    1.1 Jos viestintä voi epäonnistua, niin se epäonnistuu.

    1.2 Jos viestintä ei voi epäonnistua, niin se kuitenkin tavallisimmin epäonnistuu.

    1.3 Jos viestintä näyttää onnistuvan toivotulla tavalla, niin kyseessä on väärinkäsitys.

    1.4 Jos olet itse sanomaasi tyytyväinen, niin viestintä varmasti epäonnistuu.

2.Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa.

3.On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.

4.Mitä enemmän viestitään sitä huonommin viestintä onnistuu.

    4.1 Mitä enemmän viestitään sitä nopeammin väärinkäsitykset lisääntyvät.

5.Joukkoviestinnässä ei ole tärkeätä se, miten asiat ovat, vaan miten asiat näyttävät olevan.

6.Uutisten tärkeys on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön.

Kouluttaja, tietokirjailija ja yrittäjä Katleena Kortesuo laati lait toisesta näkökulmasta katsoen
1. Viestintä onnistuu, kun kiinnität huomiota vastaanottajaan.
2. Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, varmista ettei niin käy. Käytä tarkentavaa kieltä.
3. On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin. On olemassa myös joku toinen, joka     tietää huonommin. Ihmiset ovat erilaisia.
4. Mitä enemmän viestitään, sitä tarkempi pitää olla, että viestintä pysyy yhdenmukaisena.
5. Joukkoviestinnässä ei ole tärkeää se, miten asiat ovat, vaan se, miten ne näyttävän olevan. Ja tämä kannattaa tiedostaa, kun viestii.
6. Uutisen tärkeys on verrannollinen sen jaettavuuteen sosiaalisessa mediassa.
7. Mitä tärkeämmästä tilanteesta on kysymys, sitä paremmin pitää valmistautua.

Wiion lait ovat lähisukua Murphyn laille. Jos joku voi mennä pieleen niin kyllä se menee.
Katleenan laki antaa mahdollisuuden onnistuakin. Molemmista löytyy paljon totuuksia.

Syy, miksi juuri nyt tuli tarvetta kirjoittaa aiheesta, on se, että jälleen pari päivää sitten facebookissa asiasta keskusteltiin. Varsinkin siellä erilaisissa ryhmissä päivittäin törmää kommenttiketjuihin, joiden sanoma on haksahtanut täysin pois alkuperäisestä aiheesta. Tuskin kukaan enää muistaa mikä oli pointti kun ketju alkoi. Ykskaks se on ryöpsähtänyt sättimiseksi, aliarvioinniksi, oman minän erinomaisuuden esilletuomiseksi ja ties miksi.

-Alkutilanne voi olla vaikkapa kysymys "mikä tämä kasvi on" ja kuva kasvista. Kommenteista saattaa löytyä hyvinkin pian "KVG" tai jotain vastaavaa. Miksei voi vain tyytyä kauniisti kertomaan mikä kasvi on kyseessä jos sen tietää ja ellei tiedä niin ei tarvitse kommentoida mitään.
-Alkutilanne voi olla valokuvaussivustolla jonkun aloittelevan harrastajan ottama kuva, jonka hän onnistumisestaan iloisena laittaa näytille. Aina löytyy besserwissereitä, jotka lyttäävät niin kuvan kuin kuvaajankin, kuvanottovälineestä nyt puhumattakaan. Neuvoja toki tietysti voi ja saakin antaa, mutta siihen löytyy myös kauniita ja arvostavia tapoja.

Näitä esimerkkejä löytyy helposti vaikkei koko elämä facessa roikkumista olisikaan. Tottakai on myös kannustavia ja ihailevia kommentteja, mutta miksi yhä useammin löytyy niitä ikävämpiä?
Kumpikaan ei maksa mitään, kannustava kommentti tai ikävä kommentti. Voisiko valita sen kauniimman vaihtoehdon tai jättää kokomaan kommentoimatta?

Kaiken kukkuraksi tuo samainen ilmiö näyttää lisääntyvän ihan livenäkin ympärillämme. Erityisesti kaikkien tuntema v-alkuinen sana on ah niin trendikäs ja sitä käytetään  tilanteissa, joihin se ei mitenkään liity. Itsekkin tulee välillä manailtua (en lasten kuullen), mutta sille on joku oikeutus olevinaan. Myönnän, että ruma tapa myös harvemmin käytettynä. Ei niin että kirosana on sidesana joka toisen tai viimeistään joka kolmannen välillä. Olen kyllä sen verran vanhanaikainen, etten hyväksy tv-ohjelmissakaan sellaista täysin tarpeetonta ja yltiöpäistä kiroilua ja huorittelua. Ei minulla nuttura kovin pahasti kiristä, joten saa niitäkin sanoja esiintyä, mutta se ei voi olla itsetarkoitus. Kun se on ohjelmissa täysin sallittua niin tarttuuhan se, varsinkin lapsiin ja nuoriin. En usko jos joku muuta väittää. Siitä tulee ns. normaalia kielenkäyttöä, valitettavasti. Lisäksi jostain syystä varsinkin tuo v-alkuisen elimen nimi pitää sanoa varsin äänekkäästi, likimain huutaen, että varmasti menee perille.
Missä ovat hyvät käytöstavat, jotka joskus olivat niin tärkeitä oppia? Jos jostain syystä ei niitä kotona opetettu niin koulussa takuuvarmasti ja rangaistus seurasi ellei annettuja oppeja noudattanut. Kiroilusta joutui suunpesuun ja se tehtiin aika kovakouraisesti saippualla. Hyvä tai huono, mutta tuskin siitä kenellekään mitään traumoja aiheutui. Saippuan maku suussa kesti aikansa ja muistutti tehdystä virheestä. Tähän ikään (seitsemääkymppiä hipoo) ei ole koskaan tarvinnut katua sitä, että on ollut kohtelias. Ei koskaan.
Sitä olen kyllä katunut, että olen välillä käyttäytynyt hyvien tapojen vastaisesti.

Miksi sitten tuo kamala kielenkäyttö lisääntyy? Onko niin paha olla ja johonkin on purettava? Onko niin helppo somessa huudella nimimerkkien takaa ja jopa omalla nimellään ja kuvallaan? Harvemmin kasvotusten sellaisia ladellaan kuin vaikkapa fb:ssa ja erinäisillä keskustelupalstoilla. Muistammeko vielä sellaiset tärkeät sanat kuin "kiitos" ja "anteeksi" ja "ole hyvä"? Ja jos muistamme niin käytämmekö niitä? Olemmeko tottuneet siihen, että suorastaan hämmennymme jos joku tönäistessään sanookin "anteeksi" eikä "oho" ja senkin tyyliin, että hittojako siinä edessä tunaroit.
Pitäisikö puuttua esimerkiksi kiroilevan ja muutenkin huonosti käyttäytyvän aivan vieraan nuoren tekemisiin? Ehkäpä pitäisi, mutta harva sen tekee. Syynkin jokainen meistä tietää.

En halua yleistää, mutta kyllä olen sitä mieltä, että yleistynyt on tällainen käytös, josta niin helposti mielensä pahoittaa. Mielensä pahoittajan tavoin:  kyllä ei ole kiva se.

 Jotain ihme hapatusta on sekin, ettei voi kehua kun siitä ylpistyy. Voi hyvän tähden! Vaikea tuntuu myös olevan kehujen vastaanottaminenkin. Miten usein kuuleekaan "tää nyt on vaan tämmönen rimpula" tai "ei tää nyt mikään eikä mitään". Mieluummin voisi kiittää kehuista.

Kehumiset ja kannustamiset eivät ole itseltä pois, päinvastoin saa itsekkin hyvän mielen. Miksi helpommin muistamme moittia kuin kiittää? Olen kuullut sanottavan, että ellei tule moitteita niin sen voi ottaa kiitoksena. No joo, mutta kyllä tuo pieni sana "kiitos" silti tuntuu paremmalta.

Kiitos jos jaksoit ihan loppuun saakka lukea kun tämä vähän karasi lapasesta. Piti ihan lyhyesti vaan...

 Miten sinä lukija asian näet ja koet, onko sinulla lääkkeitä tähän?