50 vuotta sitten

Tämän viikonlopun aikana on moni raumalainen hiljentynyt ja elänyt uudelleen vuoden 1964 joulukuun 8.päivän  illan ja sitä seuranneet päivät ja viikot. Pienessä kaupungissa melkein jokainen tunsi jonkun merionnettomuudessa mukana olleen. Itselläkin oli useampi tuttu niin pelastuneissa kuin hukkuneissa. Ketään todella läheistä ei ollut, mutta suru oli kaupungin yhteinen.
Muistan kuin eilisen päivän tuon räntäsateisen illan. Asuin äitini kanssa lähellä sairaalaa ja aloimme kuulla ambulanssien jatkuvat ujellukset kun ne ajoivat edestakaisin kotimme ohi. Ymmärsimme aika nopeasti, että jotain todella isoa ja vakavaa oli tapahtunut. Radion klo 22 uutisissa kerrottiin jotain alustavaa tietoa, mutta koko kauheus ei ollut vielä uutistoimistoa tavoittanut. Sulhaseni tuli iltavuorosta käymään meillä ja oli kuullut asiasta jotain hajanaisia tietoja. Seuraava aamu paljasti koko kauheuden...28 nuorta oli hukkunut Rauman satamassa yhteysveneen ja hinaajan törmäyksessä.
Alkoi järjetön pelko ja arvailu, oliko mukana keitä tuttuja tai ystäviä. Koska kyseessä olivat alokastanssit niin tiesin, että minun ikäluokkani tyttöjä suurimmaksi osaksi mukana oli. Tieto kulki siihen aikaan todella hitaasti tähän päivään verrattuna eikä jokaisen kaverin kotona puhelintakaan ollut, ei meilläkään. Seuraavat viikot olivat raskaita tietenkin asianosaisille, mutta myös kaikille raumalaisille. Muistan miten suru ja ahdistus oli kävinkosketeltavaa. Kaupungilla ihmiset kulkivat päät painuksissa ja kun näki joidenkin keskenään juttelevan niin silmäkulmista kyyneitä pyyhittiin. Sen ajan tapa oli sellainen, ettei asioista avoimesti puhuttu, kun annetaan olla niin kyllä ne siitä unohtuvat. Eipä tainnut paljon kriisiapua olla tarjolla ja sitä olisi todellakin tarvittu.
Itse viimeistelin tuon joulukuun ajan häitteni järjestelyjä, olin onnellinen morsian, joka uudenvuoden aattona sanoo "tahdon". Kun hain morsiuspukuliikkeestä huntuni niin siellä oli myyjänä pikkuserkkuni, jonka sisko oli hukkunut, monet lapsuudenleikit yhdessä oli leikitty. Itkunsekaisin tuntein siis huntuni hain. Raumalle julistettiin suruaika, jonka päättymisestä ei ollut ihan varmaa tietoa. Kaikki huvitilaisuudet, myös yksityiset, joissa oli tanssia, oli kielletty. Alkoi jännitys siitäkin, että voidaanko häissämme tanssia vai perutetaanko orkesteri. Kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen oli uhrien siunaustilaisuus ja hautaus. Olimme Rauman kirkossa kuuntelemassa kuulutuksiamme. Kirkko oli enemmän kuin täynnä, tuntui, että happi loppuu ja pyörtyminen ei ollut kaukana. Jumalanpalvelus meni suorana valtakunnan verkkoon. Olin aina ajatellut, että kuulutuksien kuuleminen on iloinen asia...ei ollut olosuhteista johtuen. Tapaninpäivän jälkeisenä arkipäivänä sain poliisilaitokselta tiedon, että voimme pitää suunnitellusti häämme siten, että siellä tanssitaan. Koska omassa elämässä oli hyviä ja iloisia asioita niin varmaan oli helpompi päästä taas arkeen kiinni ja vähitellen raumalaisetkin taas hymyilivät. Mutta ei varmaan montakaan joulukuun kahdeksatta päivää ole mennyt niin ettei tuo järkyttävä ilta olisi käynyt mielessä.
Huomenna siitä on tasan 50 vuotta ja muistoja on on kelattu varmaan tavallista enemmän. Niitä voit lukea alussa olevasta linkistä ja monissa muissakin lehdissä on asiasta ollut kirjoituksia.
Vanhempieni hauta on hyvin lähellä onnettomuuden uhrien hautoja ja kuljen aina hautausmaalla käydessäni  tuon hautarivistön ohi ja katson erityisesti syntymävuosilukuja ja mietin sitä, että heiltä jäi elämä elämättä. Tänään kävimme katsomassa kunniavartiota haudalla ja sateentihkuisessa säässä tuli muutama kuva otettua. Muistomerkki on saanut aiheensa siitä, että erään hukkuneen tytön kädet olivat ristissä kun hänet merestä nostettiin.